Pakolaiset
Informations
| Publié par | shuem |
| Publié le | 08 décembre 2010 |
| Nombre de lectures | 77 |
| Langue | Finnish |
Extrait
The Project Gutenberg EBook of Pakolaiset, by Johannes Linnankoski
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Pakolaiset
Author: Johannes Linnankoski
Release Date: April 5, 2004 [EBook #11914]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISET ***
Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and the Online Proofreading Team.
Distributed
Johannes Linnankoski
PAKOLAISET
Ilmestyi 1908
1.
Uutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti parranajoaan.
Hän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus levisi hänen kasvoilleen.
»Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!» puheli hän ajatuksissaan. »Tuskin enää tunnen itseäni.»
Hän yhä istui ja katseli.
»Ryppyjä?—No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä», ajatteli hän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia ikäänkuin ne poishangatakseen. »Nyt niitä tuskin huomaakaan.»
Sitten hän nousi ylös—suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien leveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.
Hän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.
»Vai vanha?» hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa tasatukkaansa. »Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!»
Näin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori poikanen.
Mutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskinnähdä. Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä säilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon—hartiansakin nähdäkseen.
Hänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin oli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien huuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.
»Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?» hymyili hän näkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin tupaan.
Hän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta harmaata kevätluontoa. Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä pohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.
Hän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun huoneen ovi hiljaa avautui.
»Päivää Juha!» kuului tuttavallinen ääni oven luota.
Uutela miltei säpsähti.
»Päivää, sisar!» vastasi hän—äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät hiljaa sädehtien.
Mutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.
»No, mitäs tämä?» ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen yhä lämpöisemmin hymyilemään.
»Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!» naurahti sisar puristellen iloisena hänen kättään.
»Vai niin sinusta näkyy», myhäili Uutela. »Mistäs tiedät vaikka menisinkin? »
»Oikeinko totta?» alkoi sisar hätäillä. »Sitä vartenkos sinä minut kutsuitkin? »
»No no!» rauhotteli Uutela.—»Vaan kumpikos meistä nyt kahvit keittää?» käänsi hän leikkisästi toisaanne. »Hellassa on vielä tuli.»
»Kyl'maar minä sitten», ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti puuhaan.
Uutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle uutisia kyselemään—taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa pienissä silmissä hiljainen säteily.
»Kyllä sillä jotain on», ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin salavihkaa hänen kasvojaan.
»Oikein minua ihmetyttää», alotti hän kautta rantain. »Kun vielä tuon partasikin ajoit...»
»Mitäs niistä talvitakuista», naureskeli Uutela leikkisästi silmää iskien.
»Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?» uteli sisar nyt rohkeammin.
Uutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy kasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:
»Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä todestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.»
Sisar oli pudottaa kahvipannun kannen.
»Sitä minä en olisi uskonut!» pääsi häneltä.
»Etkä toivonut—niinkö?» kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän katui heti ja jatkoi veljellisesti:
»Kyllähän minä olen itsekin sitä asiaa ajatellut. Onhan synti että vieras pääsee perimään, kun meidän välimme... »
»Varjelkoon!» huudahti sisar. »Että otat tuommoisia puheeksikaan. Minulla on yllinkyllin loppuiäkseni—mutta...» Hän keskeytti epätietoisena ja katsahti taas veljensä kasvoihin.
»Mitä mutta?»
»Kun sinä sentään olet jo noin vanha», sanoi sisar hiljaa, veljen hymyilystä rohkaistuneena.
»Vanha?» myhäili Uutela. »Etkö sinä äsken puhunut toisinpäin?»
»Mitäs minä ulkonäöstä. Mutta kun on ikää jo melkein seitsemänkymmentä. Ja kun on ollut neljäkymmentäviisi vuotta naimisissa, niin...»
»Niin muka riittää...» hymyili Uutela tahallisen kaksimielisesti. Mutta hän katui taas heti, että oli eksynyt vanhalle miehelle sopimattomaan leikintekoon ja jatkoi vakavasti:
»Kukas ne toisen tarpeet tietää, tarpeita on niin monenlaisia. Ja jos minulla nyt sattuisi olemaan sellainen, vaikket sinä sitä tunne?»
»Enhän minä tunnekaan. Aattelin vain, että sinun on nyt niin hyvä olla sen jälkeen, kun myit talosi ja rupesit tähän vanhanmiehen päiville. On rahaa ja on tavaraa, olet saanut kaikkea mitä olet tahtonut.»
Uutelan pienet silmät välähtivät.
»Vaan jos ei olisikaan saanut kaikkea mitä on tahtonut? Jos vielä yksi puuttuu?»
Sisar katseli hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt veljensä silmien noin leimahtavan eikä kuullut äänen niin rinnan pohjasta tärähtävän.
»Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita», jatkoi Uutela nousten ja mennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja kysyi kahdenkeskisen hiljaa:
»Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli ensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?»
»Niinhän minä...»
»Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!» Hän oli silmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä. »Niinkuin mui stat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä olin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla. Mutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin rinnatusten, silloin minä olin —äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?»
Sisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:
»Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!»
»Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin hoksanneen. —Niin, silloin minä jumal'aut...»
»Älä kiroo!» ehätti sisar.
»Se on minun asiani!—Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän kaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille kuka on äpärä ja renki!»
Nyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs kohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.
»Entäs sitten?» kiirehti hän.
»Sitten minä otin Maija-vainaan ja Lumikankaan, vaikka Maija oli melkein kymmentä vuotta vanhempi. No, hyvä ihminen muutoin, niinkuin tiedät, oikea t öhullu. Ja sitten minä aloin nä ttää. K llähän sinä muistat kuinka minä ostin
Lumikankaan ja tein siitä talon. Vaan oli siinä, Karoliina, tekemistäkin. Viinapannu porisi melkein yötä päivää, minä itse ajoin Turut ja Porit myymässä, ja pitkät talviyöt sahata kihnutettiin lankkuja pärevalkean valossa metsässä—en minä niinä vuosina monta yötä Maija-vainaan vieressä maannut. Entäs kun minä sitten ostin Pertun talon, tiedätkös mitä minä silloin aattelin? No, Anttilan ainoa, ja te muut, aattelin minä, mitäs te äpärästä ja renkipojasta nyt sanotte? Entäs kun minusta tuliUutelanisäntä? No, Anttilan ainoa ja te muut, aattelin minä—jokohan äpärä ja renkipoika alkaisi kelvata!»
Sisar oli aina pitänyt veljeään tavallista merkillisempänä miehenä, nyt hän ei tiennyt mitä aatellakaan.
»Kyllä sinä sentään olet, sinä Juha!» sanoi hän katsoen ihastuneesti veljensä silmiin. »Ja nyt sinä olet antanut äpärästä niin että riittää.»
»Ei vielä!» sävähti Uutela sellaisella äänen värähdyksellä, että sisar miltei säpsähti. »On vielä jotain näyttämättä!»
Hän kääntyi äkkiä ja meni ikkunan luo—niinkuin hän olisi kamppaillut näkymättömien voimien kanssa, jotka tahtoi toiselta salata. Sitten hän taas tuli luo ja puhui miltei kuiskaten:
»Miksen sitä sinulle sanoisi... Kun minun silloin täytyi väkisin luopua niistä tuumistani, niin minä päätin, että jos minä joskus jäisin leskeksi—sinähän muistat että Maija-vainaa oli kymmentä vuotta minua vanhempi—niin minä vielä näyttäisin kuka ottaa talontyttären ja nuoren. Ja nyt minä sen otan korkojen kanssa—että kerrankin muistavat äpärän ja rengin!»
Hän lausui tuon lopun sellaisella kiivauden voimalla, ettei sisar osannut heti mitään sanoa. Hän vain ihmetteli kuinka tuo tavallisesti niin tyyni veli oli nyt aivankuin toinen mies.
»Kenenkäs sinä sitten oikein otat?» kysyi hän vihdoin.
»Arvaa!» kehotti Uutela ja jännitys hänen kasvoillaan lientyi hymyilyksi.
»Mistäs minä arvaisin.»
»No—Keskitalon Mantan. Nyt sen tiedät.»
Sisar katseli ja ihmetteli.
»Mikäs nyt tuli?» myhäili Uutela.
»Ei mikään, ei mikään», puheli sisar hajamielisesti. »Minä vaan aattelen sitä iän eroa...Kun se Manta ei taida olla vielä kahtakymmentäviittäkään?»
»Kahta vailla!» hymähti Uutela kuin kiusotellen.
»Mutta eikös se sentään ole vähänliiannuori? Tuleekos siitä oikein?»
»Mitä?!» kivahti Uutela ja hänen silmänsä taas välähtivät. »Juuri hänen minä otan, en vuottakaan vanhempaa—menköön sitten vaikka...!»
Sisar seisoi aseettomana.
»Vahvassa maassa nokkoset kasvaa...» lausahti hän kuin itsekseen.
»Niin juuri! Minä olen istunut ja hautonut tässä vanhanpäivän töllissä kohta kaksi vuotta kuin mikähän takavaari. Nyt siitä saapi tulla loppu. Minä tahdon taas ottaa ohjat käteeni—ja ajaa omilla hevosilla!»
»Niin niin», sanoi sisar hajamielisesti. »Tuo kahvikin vallan unohtui » .
Hän rupesi hommaamaan kiireisesti kuppeja pöytään.
Mutta Uutela käveli pitkin askelin nurkasta nurkkaan.
»Äläkä sinä, Karoliina, siinä yhtään...» sanoi hän hetkisen päästä leikillisesti silmää iskien. »Täytyyhän äpäräin pitää yhtä.»
»Enhän minä mitään...tiedäthän sinä...» vakuutteli toinen kuin anteeksi pyytäen.
Sisarukset istuivat pöydän ääreen ja alkoivat juoda äänettöminä kahviaan.
He tuskin huomasivat, että ovi avautui ja aukeamassa näkyi laihat, kaitaiset kasvot, ovelan leikkisä hymy ohuilla huulilla.
»Jaha, kotona ollaan!» puheli avaaja. »Pistin pääni sisään, kun sattui matka ohitse.»
Sisarukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen ja Uutela pyyhkäsi kädellä otsaansa, ikäänkuin karkottaakseen kasvoiltaan äskeisen mielenliikutuksen viimeisetkin jäljet.
»Satuit paraaseen aikaan, naapuri», puheli hän hymysuin kättelemään mennessään.
»Vaan en oikein paras mies siihen asiaan», naureskeli tulija hattu toisessa kädessä ja toisella tukkaansa silitellen.
»Eikös Keskitalo kahvista pidä?» ihmetteli sisar.
»Rinta!» yskähti Keskitalo lyhyen, kuivan yskähdyksen. »Minä kyllä pitäisin, vaan kun se ei pidä, niin minkäs mahtaa», jatkoi hän kuin itsestään pilaa tehden.
»Istu nyt sentään!» kehotteli Uutela, yhä hymysuin ja silmät säteillen. »Minä tässä juuri siskolleni kerroin, mitkä tuumat meillä nyt on mielessä. Vaan tuo sisar pakkaa minua jo vanhaksi takseeraamaan.»
»Vanhaksi?» Keskitalo räväytti suuret, ulkonevat silmänsä avaraan ihmettelyyn. Mutta ne jäivät luonnostaan samaan asentoon, kun hän katsahti tarkemmin Uutelan kasvoihin.
»Jo nyt ihmeitä!» huudahti hän. »Sinähän olet ajanut partasikin, ja näytät nyt ainakin kymmentä vuotta minua nuoremmalta, vaikka minun kai tässä pitäisi iän mukaan olla saman verran sinua nuorempi. Jokohan minunkin täytyy ottaa veitsi käteeni?»
»Anna sinä vaan olla», myhäili Uutela. »Kun minusta kuitenkin tulee vävypoika ja sinusta appi—että olisi edes joku ero meidän välillämme.»
»No sitten ei sovi » .
He rupesivat kaikin nauramaan.
»Niin, Karoliina», puheli Keskitalo sisareen kääntyen. »Me aiomme tässä Uutelan kanssa ruveta vielä vanhalla iällämme ihmeitä tekemään. Minä olen ollut aina vähän kivuloinen ja pojat eivät ymmärrä isännyydestä vielä mitään, m u t t a kun minä saan tuommoisen vävypojan avukseni.» Hän sipristi silmälaudoillaan, ikäänkuin sisimpien ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.—
»Vai mitäs Karoliina tuumii?»
»Tietysti, tietysti ... leikkiähän minä vaan.—Kotivävykös siitä Juhasta sitten tulee?»
»Niin on ajateltu», iski Keskitalo silmää.
Uutela hymyili tyyntä hymyään:
»En kai minä tässä rupea talontyttärestä mökin muijaa tekemään. Ja touhuun minun jo taas mieleni tekee.»
»Niin oikein!» ihasteli Keskitalo. »Mitäs aattelet, naapuri—emmeköhän nyt päättäisikin sitä lopullisesti?»
»Mutta mitäs Manta itse sanoo—noin vanhasta miehestä?» ehätti sisar puolittain leikillä, puolittain tosissaan.
» M a n t aitse?» hymähti Keskitalo. »Kiittäköön Jumalaa, kun saapi tuollaisen miehen! Ja muutoin»—hän iski Uutelalle silmää—»vaimo vaietkoon seurakunnassa—kyllä kai Karoliina sen lauseen tuntee?»
Karoliinan olisi tehnyt mieli sanoa jotain koska hänkin oli vaimoihminen, mutta hän vain hymyili, kun muutkin hymyilivät.
»Pidetään sitten päätettynä», myhäili Uutela. »Minä tulen lauantaina kihlat tuomaan.»
»Ja sitten asiat reilaan!» sanoi Keskitalo, sipristäen taasen silmälaudoillaan. »Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin viinapuumme ja viikunapuumme varjossa.»
He nauroivat kaikki.—Keskitalon paikalleen, se oli tunnettu asia.
Keskitalo oli mennyt.
raamatunlauseet
sattuivat
aina
Mutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja silmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun—kuului pieni myhähdys.
»Kumpikos meistä nyt oikein kosi?» sanoi hän sisareen kääntyen.
Sisar katseli ihmetellen: »Sinä kai—kukas muu?»
»Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat», nauroi Uutela hiljaista nauruaan. »Katsos, Karoliina—Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku arvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen vävypoika on
enemmän kuin joulu taloon—taitaisi muutoin pian vasara paukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!» pisti hän kuin pilkaten. »No no, hyvä mies ja viisas mies—kyllä me toisemme ymmärrämme.»
Sisar ei voinut olla ihailematta veljeään—hän oli taas tuo sama tasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten silmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen nousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.
Mutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:
»Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä olen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun perääni. Ja niin taitaa nytkin olla»
2.
Tämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.
Uutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja ponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä päivää.
Hän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet kimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen huomannut semmoista kastehelmien paljoutta.
Kaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli linnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.
Merkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna aivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten Alastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä kukonlaulua täynnä. Ja taas joku!—Se kuului mäen takaa, Keskitalosta päin.
»Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?» myhäili Uutela. »Luulisi jo vähempäänkin iloon heräävän!»
Kahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon—muhkean näköisenä mustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.
Hän ei voinut olla tiellä käydessään hymyilemättä, muistellessaan kuinka Hanna, morsiamen nuorempi sisar, oli arvellut että sulhasmiehenkin pitäisi ostaa itselleen hattu, niinkuin isällä ja muillakin oli. »Lapsettaa, lapsettaa», oli hän hymyillyt. »Lakissa minä olen laskenut koko ikäni.»
Aamiaisen hän söi Keskitalon väen kanssa. Morsian vain ei ollut mukana, hän vielä puuhaili kamarissaan, juhlatamineitaan kuntoon laitellen.
Sitten lähdettiin kirkolle.
Uutelan mieltä hiukan kaiveli, että hänen piti tehdä tämä matka toisen hevosella, vaikkapa apenkin. Hän oli kuitenkin omasta puolestaan ostanut uudet kärryt ja välähtelevät valjaat—se ikäänkuin tasotti asian.
Morsian—tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö—astui ulos silkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja sormuksineen.
Uutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä sanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin omansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan.
Keskitalo pelasti pulasta.
»Kylläpäs se Manta nyt on korea—niinkuin Saaban kuningatar kunniassaan!» leikkasi hän kepeänleikkisästi raamatullisen vertauksen.
Morsian katsoi punastuen alas.
»Kaunis on—jumalan luomasta», myhäili Uutela. Nyt hän ei kehunut omaansa, ja asia oli kuitenkin sanottu.
Sitten he nousivat kärryille koko talonväen katsellessa. Uutela maiskautti hevosen liikkeelle.
Liinu oli tänään tavallista vinhemmällä tuulella—niinkuin hänkin olisi ymmärtänyt päivän merkityksen.
»Sinussahan taitaa olla oikein juoksijan vikaa», myhäili Uutela, kiinnittäen ohjia kireämmälle.
Hevonen iski yhä tulisemmin jalkaa, pyörät sirisivät ja valjaitten tinahelat välähtelivät—Uutelan omassa mielessäkin sirisi ja välähteli.
Hän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.
»Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!» sanoi hän ääneen, ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen aika.
Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.
»Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
Morsian ei vastannut.
Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro, kuletellen kevään viimeisiä vesiä.
»Purokin niin kauniisti solisee!» Uutela jälleen ihasteli.
Morsian oli yhä vaiti.
»Kas kun morsian on ajatuksissaan», hymyili Uutela. »No, antaa olla, aatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.»
Metsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.
rivakkaan raviin.
He sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.
»Kas vaan tuota Uutelaa!» luki hän heidän hymyilystään. »Eikös ottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena jotain, on vanhanakin!»
Sen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.
Seuraavien ohi ajaessaan Uutela ei malttanut olla lisäämättä: »Kaunis ilma tänäpänä!»
Ja hauskat ajat!» vastasi joku iskien merkitsevästi silmää—toiset » hymyilivät.
»Niin on, niin on», myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä.
Tie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät väkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja houkuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua sieraimiinsa.
»Kelpaa nyt kauranjyvän itää!» virkahti hän iloisesti.
Morsian ei sanonut siihenkään mitään.
Mutta Uutelasta tuntui, että pitäisi heidän sentään jotain keskenäänkin puhua.
»Montakos hehtoa teillä tänä keväänä kauraa kylvettiin?» kysäsi hän. »Jouduitkos tietämään?»
»En!» vastasi morsian. Mutta hän säpsähti itsekin vastauksensa lyhyyttä ja lisäsi kiireisesti: »Kun en sattunut yhtään kuulemaan.»
»On se isäsi mahtanut ainakin kymmenen hehtoa», puheli Uutela tyytyväisenä.
Kirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.
Lähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela tunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi koholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.
»Näin sitä tyttöä viedään!» teki hänen mieli huudahtaa. »Miltäs tuntuu?»
Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.
Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.
Sitten hekin lähtivät liikkeelle.
Uutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa kuitenkin häntä, Uutelaa.
»Mitäs siinä nyt ujoilet», myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti hiukan
kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä, hymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja vasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.
»Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?» ehdotti hän morsiamelle.
»Mennään vaan!» sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia kohti.
Uutela nauroi: »Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista vain.» —Morsian seurasi hämillään.
Lähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.
»Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?» sanoi joku leikkisästi silmää vilauttaen.
»Toisen kerran, toisen kerran», hymyili Uutela olkansa yli jatkaen tyytyväisenä matkaansa.
Portin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren tavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle silmää, katsahtaen samalla morsiameen.
Uutelan olisi tehnyt mieli ostaa—vain sentähden että tämä kaikki oli niin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli liian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan hymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.
He astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen kirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo vihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.
Kihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin pysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri mitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana entisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.
He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.
»Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.
»Saksan Ingrid», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.
»Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin—ja oikein kivi!»
Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä katselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin tarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria, vanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää! Hänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin, mutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu edes vihitty—ja vaikeni.
Morsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.
© 2010-2024 YouScribe