Kahleeton vanki - Elämäkerrallinen kuvaus

122

pages

Finnish

Documents

2010

Écrit par
Heikki Meriläinen

Publié par
jitem

Lire

Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe Tout savoir sur nos offres

122

pages

Finnish

Ebook

2010

Lire

Le téléchargement nécessite un accès à la bibliothèque YouScribe Tout savoir sur nos offres

Publié par

jitem

Publié le

08 décembre 2010

Nombre de lectures

Langue

Finnish

Voir

Publié par

jitem

Publié le

08 décembre 2010

Nombre de lectures

Langue

Finnish

The Project Gutenberg EBook of Kahleeton vanki, by Heikki Meriläinen This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Kahleeton vanki Elämäkerrallinen kuvaus Author: Heikki Meriläinen Release Date: August 1, 2005 [EBook #16411] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAHLEETON VANKI *** Produced by Tapio Riikonen KAHLEETON VANKI Elämäkerrallinen kuvaus Kirj. HEIKKI MERILÄINEN Werner Söderström, Porvoo, 1898 SISÄLLYS: I. Hanna nurpealla mielellä II. Jukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle III. Jukke lukee Antin kirjettä IV. Jukkea ei nukuta V. Jukkea nukuttaa VI. Hanna saa Antilta kirjeen VII. Antti tulee kotiin VIII. Antin tulijaiset IX. Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista X. Jukke kielittelee Hannaa XI. Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi XII. Antti perheineen muuttaa Vaaralaan XIII. Jukke Kopolassa kosimistuumissa XIV. Jukke hankkii isännän nimeä XV. Jukke ajelee Siirin kanssa XVI. Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan XVII. Jukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikariin XVIII. Jukke pääsee putkasta XIX. Ruunikko kuolee XX. Juken mieli Lahnasjärven neitosista XXI. Antti saa tietää Ruunikon kuoleman XXII. Antti tulee isännän henkirahalle XXIII. Antti pyytää eroa XXIV. Antti epätoivon vaiheella XXV. Jukke näyttelee velkakirjoja XXVI. Hanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa XXVII. Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa XXVIII. Vaarala myydään pakkohuutokaupalla XXIX. Antti näkee unta XXX. Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön XXXI. Mikko Lihvonen vakuuttaa Juken vieraita miehiä XXXII. Jukke tohtorin tutkinnossa XYXIII. Jukke ja Antti poliisitutkinnossa XXXIV. Antti oikeuden edessä XXXV. Antti kuulemassa torvisoittoa XXXVI. Antti pyytää Jukelta anteeksi XXXVII. Antti tuntee sydämmen iloa XXXVIII. Antti ja Jukke sopivat XXXIX. Antti menee vankeuteen KAHLEETON VANKII. Hanna nurpealla mielellä. Uunissa puut palaa tuhisivat Tannilan pihan päässä tupottavassa, vanhuuttaan luhistuneessa, matalassa tuvassa eräänä Lokakuun sateisena iltana. Lapsukaisia kolme: Manti, Matti ja Kaisu kähertivät tulen luona, pienet puikkoset käsissään. Puikkojensa nenät aina sytyttivät ja puhasta töpsähyttivät sammuksiin, että pienet hiilet jäivät kiiltämään tikkujen neniin, joista valkean harmaat savut mutkaisina nauhoina nousta kiemurtelivat ilmaan. Hiilet kun sammuivat ja savut lakkasivat kitkumasta, niin sytyttivät puikkonsa taas uudestaan; ja kun olivat palaneet hiilelle, sammuttivat taas ja silmäilivät kenen puikosta nyt kauniin ja pisin savunauha lähti. Matti luuli, että sentähden Mantin puikosta lähtee suorin ja pisin savusäije, kun se jaksaa puristaa tikkuaan kovemmin kuin toiset. Niin koetti hänkin sitä keinoa, mutta ei siitä lähtenyt apua, vaikka puristi, että silmistä vesi tihisi. Mitä enemmän hän puristi, sitä enemmän vapisi puikko ja savunauha meni kikkerälle viihdelle, jäi matalaksi ja hajosi ilmaan. Mantia tahtoi naurattaa, kun näki Matin puristaa rutistavan puikkoaan ihan hammasta purren ja aivan hartian voimasta. Mutta ei hän kuitenkaan nauranut, kun tiesi sen Mattiin tekevän pahaa. Kasvoissa näkyi vaan soma mieltymys ja aina puikkonsa sammutettuaan ojenti hän kätensä suoraksi Mattiin päin varsin näyttääkseen Matille, miten se hänellä onnistuu. Ja toisella kädellään osotteli. Noin korkealle nousi nyt hänellä, mutta näin alas jäi Kaisulla ja näin alas Matilla. Antti — lasten isä — ei ollut vielä kotona. Hän viipyi yhä kesäansio-retkellään pohjolan tukkitöissä. Työnjohtajana kun oli, niin ei päässyt irti, ennenkun kesätyö kokonaan loppui ja lautat meren suulla saatiin varustelluksi oikein talviteloilleen. Ikävä isää vähensi usein lapsiltakin iloisuuden. Manti se aina salavihkaa silloin tällöin itkeä pihauttikin. Mutta kun se ei sillä parannut, niin täytyi tyytyä. Ja siinähän se aika kului. Päivä meni, toinen tuli. Äitiä rupesi nyt enemmän kuin koskaan ennen huolestuttamaan isän viipyminen. Talvi antoi kättä ja huoneet tarvitsivat välttämätöntä korjausta ennen talvelle lähtöä, varsinkin navetta. Pirttikin oli vaan kattopäällisenä, sillatonna, uunitonna kehikkona, joka sekin piti saada talveksi asuttavaksi, kun ei ollut uunia, jossa olisi voinut paistaa paistoksiaan. Tannila oli satoja vuosia ollut yhdellä asukkaalla, mutta nyt perikunnan jaossa joutui alaikäisten osaksi toinen puoli, joka myötiin huutokaupalla ja joutui Antille. Pirttiä ei ollut kuin yksi koko talossa. Se huoneitten jaossa jäi entisille asukkaille. Antille tuli vaan kattopäällinen pirtin kehikko ja se viisiseinäinen tuparakennus, jossa nyt Antin perhe asui. Tannilan vanhoilla asukkailla oli salainen veto saada vielä nytkin talo yhdelle asukkaalle ja toivoivat sitä itselleen. Siinä tarkoituksessa olivatkin hyvin kateellisia Antin perheelle ja koettivat ahdistaa kaikella tavalla, että Antti kyllästyisi ja möisi heille talonsa velkakauppaan, kun rahoja ei heillä ollut. Tällä kerralla ei muuta kiusaa osanneet, niin eivät luvanneet pirtin uunia, että saisi huomenna paistaa leipätaikinuksensa, vaikka hän olisi sen omilla puillansa lämmittänyt. Tästä oli Hannan — lasten äidin — mieli nurpea koko illan ja toivoi että isä viimeinkään tulisi kotiin ja laittaisi oman pirtin asuttavaksi, ettei tarvitseisi edes uunin puutoksessa olla. Ja kälkäinenhän tuo tupa oli ainoaksi asuinhuoneeksi muutenkin, kun toisen huoneen tarvitsi ruokahuoneeksi. Ilta-askareensa ulkokausteella oli Hanna saanut jo tehdyksi ja vesisankko kädessä raskain askelin kankean näköisesti tulla ponkesi tupaan. Ja märät helmat kahisivat oven pieliin. Vesisankkonsa hän laski oven poskeen pienelle ristikkojalkaiselle jakkaralle, otti päästään sateesta likomäräksi kastuneen ruutukaisen pumpulihuivin, räpsäyti sitä pari kertaa ilmaan, että irtanainen ja enin märkyys karisi pois, ja ripusti sen uunin lähellä olevaan pitkään naulaan. Riisuipa muutkin päällysvaatteensa, puisteli niistä enimmän märkyyden ja laittoi tangolle levälleen. Otti tuolin uunin eteen ja istahti siihen. Suurilla sinisenharmailla silmillään katsoi vaisusti liekottelevaan tuleen eikä näyttänyt lähimaailmasta välittävän mitään. Huokasi väsyneen tapaisen helpoittavan huokauksen ja kätensä heitti hermottomaksi helmaansa. Tumma, paksu tukka oli liestynyt palmikolta ja puolimärkinä suortuvina riippuivat korvallisilla ja väsymyksen laimea punastus näkyi leveähköissä, lihavanpuoleisissa kasvoissa. Isä ei ollut kirjoittanut kotiin neljään viikkoon ja pitkä oli jo Hannalla ollut viimeinen viikko odottaessa kirjettä. Mikä on syynä, ettei hän kirjoita, ajatteli hän. Oliko hänen työnsä semmoisessa paikassa, josta ei ole postikulkua, vai eikö hän tahtoisi enää kirjoittaa, kun on kohta tulo kotiin, vai eikö hän ole terve? Mistä tietää, jos tämmöisissä räntäsateissa on vilustunut ja saanut taudin? Voisihan olla niinkin, ajatteli Hanna, ajatteli uudestaankin, vaan ei se siitä sen selvemmäksi tullut. Mutta äkkiä ampuutui mieleen ajatus, että mitähän jos isä kuolisi sinne… Voi hirmuista… Mikähän verkko silloin peräksi pantaisiin! Hyi sentään!… Silloin ei muu auttaisi kuin myydä tämä talo noille toisille ja mennä kotitaloon asumaan omalla osallaan. En ottaisi isäpuolta noille lapsilleni. Leskenä olisin ja asuisin velimiesteni kanssa yhdessä… Mutta eihän toki Jumala liene niin sallinut, ettei Antti enää tulisi. Mutta kumma se vaan on, ettei se kirjoita, ajatteli hän ympäri päänsä, ajatteli uudestaan, mutta ei selvinnyt, ei tulevaisuus eikä nykyisyys, kaikki sekaantui yhdeksi hämäräksi jamielen avaruus vähitellen pimeni mustaksi … kuni myrsky-yö tuolla ulkona. Silmänurkkiin ilmaantui kyyneleet, kasvot värähtelivät salaperäisesti ja kieli aina välimiten liikahteli hieman raolleen unohtuneessa suussa. Vaarala — Hannan kotitalo — oli lähellä noin vaan pari tuhatta askelta Tannilasta talvipäivän nousua kohti. Vaaralan kartano ei kuitenkaan näkynyt Tannilaan. Noin kolme sataa askelta Vaaralan kartanosta Tannilaan päin kohosi korkeammalle huoneitten kattoja Pajasärkän nurmipeitteinen kalliokielinen kumpu, jonka suojaan kätkeytyi Vaaralan kartano, ettei näkynyt kuin tyynellä pystyyn kohoavat savut ja luhdin nurkkaan pystytetty korkea viiri. Tässä asui Hannan kolme naimatonta veljeä Jukke, Topias ja Joona. Näillä emännöitsijänä hulmusi punaposkinen, hieman kierosilmäinen sisar Elsa. Tannilan Hannalla eivät olleet sisarensa Elsan kanssa välit varsin simasukaiset, kun Elsa varasteli kotiaan, vaikka hän oli jo saanut perintö-osansa; nyt oli vaan määrätyllä vuosipalkalla emännöitsijänä veljillään. Hän luuli, että hänelle on maksettu liian vähän osuutta, niin koetti varastamalla ottaa lisää. Kylän huonemies, muijat ja mökkiläiset olivat Elsan kanssa hyvissä väleissä. Niille hän kihvelti joka päivä talon ruokavaroja yhtä ja toista, teki mykrän-kätköjä, joista muijat kävivät hakemassa omia aikojaan, ottipa osansa talon villoista, hampuista, pellavista, vaatepakoista ja kun sai tilansa, niin kävipä aitassakin ruishinkalosta ottamassa säkillisen tai kaksi aina silloin tällöin ja möi aina kylän mökkiläisille kellä sattui rahaa olemaan. Näistä kaupoista Hanna aina sai tietoja, kertoi niitä veljelleen Jukelle ja kehotti häntä pitämään parempaa huolta avaimistaan ja taloudestaan. Mutta tämä teki sisarensa Elsan ja itsensä välin niin pahaksi, ettei Hannalla tehnyt mieli käymään Vaaralassa edes vanhaa äitiään katsomassa, joka isän kuoltua oli joutunut virattomaksi talouden hallinnosta ja sai kädet ristissä istua nurkassa. Joona veli oli äitinsä näköinen, matalaotsainen, leveämuotoinen, pystynenäinen, lyhytkaulainen ja oli äitinsä sukuun tullut lyhytjärkinenkin. Työtä hän verkalleen ja vastenmielisesti teki mitä käskettiin, vaan jos ei ollut hänellä ohjaajaa, niin päiväkaudet seisoi metsissä.

Voir